Viimeisiä kesäpäiviä viedään

Vaikka vielä on lämmin – tai oikeammin, vihdoinkin on kylmän kesän jälkeen lämmin – ilmassa tuoksuu jo syksy. Aurinko lämmittää suloisesti, mutta tuuli on vilpoinen ja tuoksuu hivenen makealta, kosteilta kasveilta ja märältä maalta. Valo taittuu kuulaana, vaikka aurinko nousee vielä korkealle. Kesää on vielä jäljellä päiviä, viikkojakin, vaikka syksyn aavistus jo tuntuukin ilmassa.

Eilen aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana, kun pakkailin koirien matkavesipulloa ja snäkkejä laukkuuni ja etsiskelin itselleni pulloa jääteetä varten. Yleensä meillä on tyhjiä vesipulloja tarjolla vaikka kuinka, mutta tällä kertaa ainoa löytämäni soveltuva pullo oli Swing-siideripullo. Täytin pullon jääteellä, pohtien, mahtaako joku tulla moittimaan julkijuopottelusta kun puollosta naukkailen.

Pakkasin kuitenkin pullon laukkuuni paremman puutteessa, ja lähdin koirien kanssa ulos kävelemään. Koirat hypähtelivät innoissaan, olivat jo sisällä laukunpakkailupuuhistani hoksanneet, että kohta mennään retkelle! Suunnattiin kulkumme moottoritien toiselle puolelle, Munkinpuiston fillareita viliseville kävelyteille. Munkin maililla sentään on erikseen pyöräkaistat.

Mailin päädystä käännyttiin Tarvoon päin. Tie, joka kulkee Munkasta Gallen-Kallelan ohi kohti Leppävaaraa näyttäisi olevan varsinainen espoolaisten työmatkapyöräilijöiden highway. Ja vähän toisinkin päin. Fillaria fillarin perään, melkein ruuhkaksi asti. Siinä yritettiin pari sataa metriä selvitä hengissä fillarivilinässä, että päästiin Munkan kärkeen. Kuljettiin siitä sillan yli Tarvoon vähän rauhallisemmissa merkeissä, kunnes yhytettiin pyöräväylä jälleen muutamaksi kymmeneksi metriksi ennen kuin koukattiin kallioille.

Kallionlaella pistettiin picnic pystyyn. Annoin koirille vettä ja kanafileet, ja sidoin flexit puskaan. Istahdin itse tuokioksi kalliolle paistattelemaan päivää ja haistelemaan merta. Morcheeban The Sea pyörähti soimaan mielessäni, avasin sen soittoon YouTubesta, missä kokonaisuus soi hieman paremmin kuin päässäni ;) ”Left my soul there, down by the sea. Lost control there, living free.” Meri on aina merkinnyt minulle villiä vapautta, sitä mitä sieluni tässä elämän oravanpyörässä niin janoaa.

Laskeuduttiin kalliolta rantaan, mutta palattiinkin sillalle samaa reittiä kuin oltiin tultukin, fillareita taas väistellen. Ylitettiin silta Munkan puolelle ja suunnistettiin askeleemme rantaviivaa pitkin kohti biitsiä. Istahdettiin hetkeksi rannan tuntumaan, missä koirat kävivät ihmettelemässä merivettä ja minä nautiskelin taas vähän aikaa auringosta, maisemasta ja keveästä tuulenvireestä.

Kierrettiin uimaranta ja käveltiin parkkiksen läpi rantapolulle kohti Torpanrantaa. Parkkipaikalla oli parikin pop-up-kioskia. Toisesta olisi saanut jätskiä, toisesta creppejä, mutta koska olin jo päättänyt ostaa jätskit perinteiseltä Torpanrannan kiskalta, sinne käveltiin. Taiteilin Fiskiksen kallioille mansikka- ja mutakakkutötteröt toisessa kädessä, koirien flexit (tiukalle lukittuina) toisessa ja istuttiin rantaan syömään jätskejämme.

Ne galtsit siinä Fiskiksen rannassa olivat toinen teini-iän retriiteistäni. Paikka, jonne kävelin talviaikaankin, kyyhöttämään kallionnurkassa suolaisen tuulen tuivertaessa hiuksissani. Saatoin istua siellä tuntikausia, jos vaan ei ollut liian kylmä eikä peffa puutunut. Miettimässä maailmanmenoa, haikailemassa poikaa jota en saanut, tuijottamassa merta, murehtimassa koulukiusaamistani.

Se toinen retriittini oli se Tarvon kukkula, johon ihan ekana oltiin istahdettu. Sinne fillaroin kesäisin, vähän vähemmän angstisissa tunnelmissa. Se oli paikka, johon vetäydyin lukemaan kirjojani. Siellä ei yleensä murheet painaneet, kun antauduin kesäauringossa milloin minkäkin kirjan tarinan vietäväksi. Jos jostain syystä en ollutkaan pyörällä liikkeellä, kävelin vain sinne Munkan kärkeen saakka, tai levitin pyyhkeen Fiskiksen rantaan.

Istuttiin siinä alkuillan auringon kimmeltäessä meren pinnassa. Koirat nuolivat kilpaa omaa yhteistä mansikkajäätelöään, minä popsin omaa mutakakkujätskiäni. Sorsa uiskenteli vallan rohkeana koirista huolimatta aivan siihen meidän eteen rantaveteen. Timmy olisi käynyt sen noukkimassa (tai ainakin yrittämässä ;) ), jos vaan olisin sallinut. Timmyä jossain siinä matkan varrella rapsutelleen naisen ei kuitenkaan tarvitse pelätä, en minä anna koirien hyökkiä lintujen enkä oravienkaan kimppuun.

Siinä nimittäin kun kuljettiin biitsiltä kohti Torpanrantaa, Timmy yritti tietenkin moikkailla kaikki penkeillä illasta nauttineet ihmiset. Yksi nainen huomasi Timmyn ja kun ymmärsin, että hän oli kovasti halukas moikkaamaan myös Timmyä, annoin koirien mennä haistelemaan. Nainen kyseli niiden metsästysvaistosta ja kun kerroin sen olevan voimakas, tuumasi hän, että ne siis pitää pitää kytkettyinä ainakin keväällä pesintäaikaan ja jatkoi siitä selvittämään sitä, miten pikkulinnutkin elävät 20 vuotta, eikä niitä saa tappaa. Olen samaa mieltä, ei huolta!

Melkein meinasin siitä Fiskikseltä koukata koirien kanssa Tammitien ja Härkähaan kautta, mutta tuumasin sitten kuintenkin olevan ehkä parasta vaan suunnata jo kohti kotia. Sen siis teimme. Käveltiin Kadettikoulun ohi, pieniä futaajia täynnä olleen Paltsin kentän ohi, käännyttiin kirkon kulmilta ja pujahdettiin taas Munkinpuistoon. Koirilla näytti vielä piisaavan virtaa, kisailivat ja pyrähtelivät flexeissään. Lisäsin kotimatkan ohjelmaan matkanvarrella olevan koirapuiston.

Koirapuiston portista kun (vaivoin) päästiin sisälle, menikin kaikki myttyyn. Meggie joutui heti yhden spaniel-pojan ahdistelemaksi. Ei koira jättänyt millään Meggien peräpäätä rauhaan, ei vaikka Timmy alkoi koiraa hetken päästä komentaa niin että se aina hypähti vähän kauemmas. Tuli kuitenkin aina takaisin ja Meggie kun on tuollaisessa tilanteessa arka, se yritti vain pakoon ja istumaan.

Yritin siinä aikani katsella, josko koira lähtisi tai omistaja ymmärtäisi hakea sen pois, otin sen pari kertaa pois Meggien selästä ja nostin Meggien syliini. Pinnani lopulta paloi, ja menin koirieni kanssa toiseen, tyhjään aitaukseen. Koirilta oli kuitenkin jo kadonnut hinki juosta, joten lopulta vain laitoin ne kiinni uudestaan ja lähdettiin kotiin. Vieläkin niitä fillareita suihki ohi jatkuvalla syötöllä tuossa Talinkin ”valtatiellä” ja lopulta olin vain tyytyväinen, kun kotiovi sulkeutui perässämme ja oltiin taas omassa rauhassa.

Koirat joivat vettä ja saivat vielä yhdet iltaherkut, ja minä työnsin DVD-soittimeen hassun vanhan kotimaisen elokuvan nimeltä Onni pyörii. Istahdin sohvalle katsomaan elokuvaa samalla kun vähän hipstamatisoin kävelyn kuvia. Koirat raatoutuivat toinen viereen, toinen lattialle, umpiväsyneinä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s