Alkukesän kohokohtia

Lapsilla on ollut kesäloma jo muutaman viikon ajan. Minulla on vielä pari viikkoa lomaan. Tosikoisella on päivärytmi tyyliin ai mikä rytmi? Minusta vähän tuntuu, että teini nukkuu millon sattuu minkä pituisia pätkiä sattuu ja on hereillä sen verran että syö ja katsoo Netflixiä millon sattuu ja vie koiria ulos kun on pakko.

Esikoisen kesäloma ei ole ollut ihan niin rytmitönsä, kiitos kaiketi teatteriproduktionsa. Ekan lomaviikon ajan heillä oli harjoitus”leiri”, joka päivä alkaen ysiltä. Sen jälkeen on ollut esityksiä iltapäivisin/iltaisin, mikä on tarkoittanut, että liikkeelle on pitänyt lähteä suhteellisen järkevään aikaan. Tänäänkin poika oli ulkona ovesta ennen kuin minä edes avasin silmiäni. Joskus vähän enne puolta päivää ;)

Tuo teatteriryhmä, Gran Bianca, on joukko lukiolaisia, jotka ovat ihan itse käsikirjoittaneet, ohjanneet ja tuottaneet esityksen. Tietenkin siis myös ihan itse siinä näyttelevät. Näytelmä on nimeltään Sydän on kehon pääkaupunki ja on matka näytelmän päähenkilön tunnemailmaan. Lapsuuden traumoihin ja sieltä saakka mukana henganneisiin tunteisiin, pelkoon, ahdistukseen, yksinäisyyteen ja toivoon.

Noita esityksiä ryhmällä on ollut nyt vähän siellä ja täällä Helsingin kesässä. Me – minä, mies, tosikoinen ja isäni – oltiin tietenkin ensi-illassa, 11.6. Lapinlahden Lähteessä. Oli mielenkiintoista mennä sinne näin monen vuoden jälkeen, mutta tavallaan näytelmä oli aivan omiaan esitettäväksi entisen mielisairaalan auditoriossa, missä minäkin monen monta tuntia vietin luentoja kuunnellen, kun aikoinaan liki 20 vuotta sitten opiskelin psyktiatrian appron.

Näytelmä oli koskettava, hieno. Isäni tuumasi väliajalla, että vähän liian moderni hänelle – minkä sanomattakin tiesin kyllä, mutta olin iloinen, että hän oli siellä. Minä en pystynyt pidättämään kyyneleitä, kun itsellekin tutut tunteet mellastivat lavalla ja ihmisyyden rujo puoli esittäytyi.  Nuoret olivat luodanneet syvälle ja onnistuneet luomaan esityksen, joka kosketti kaikkea oleellista. Olen ylpeä pojastani, siitä että hän on osa jotain niin hienoa.

Viikko sitten perjantaista lauantaihin oltiin firman reissulla Tallinnassa. Syötiin, juotiin ja pidettiin hauskaa. Syötiin päivällistä Olde Hansassa ja jonkinlaisen baarikierroksen päätteeksi osa meistä päätyi Virun yökerhoon, luonnollisesti, ja osa jonnekin muualle. Lauantaina porukka lähti vähän eri laivoilla, osa aamulla, osa päivällä ja muutama meistä vasta illalla. Shoppailin vähäsen, jahka olin ensin istunut hyvän tovin torin laidalla tusinan työkavereita kanssa.

Tallinnasta puuttuu yhä kunnollinen Desigual, ihan niinkuin Helsingistäkin. Stradivarius on hyvä kauppa, Rotermannin laitamilla. Lempikauppani Bershka oli remontissa. Löysin montakin kivaa vaatekappaletta Stradivariuksesta, mutta lopulta mukaan lähti vain pari. New Yorkerista löytyi tuliaset teineille lopulta Kaubamajan Desigual-osastolta yksi toppi. Desigualin sivuilla listataan Demin Dream Tallinnan Desigualiksi, mutta siellä oli vain muutama hassu vaate tarjolla.

Maanantaina, hädin tuskin Tallinnan reissusta selvittyäni, oli vuorossa Rock the Beach. Stradivariuksesta ostamani tosi rock toppi pääsi heti käyttöön, mutta shortsi-kriisi uhkasi. Leikkasin lopulta miehen vanhat Levi’s 501:set shortseiksi ja olin outfittiini tyytyväinen. Lähdin sukissa ja Vanseissa, mutta viime hetkellä nakkasin reppuun mukaan sandaalit.

Hietsussa oli kolmen aikaan vielä väljää. Vant soitteli settiään piskuiselle yleisölle. Etsittiin ensitöiksemme Poppamiehen burgerikärry ja syötiin pekoniburgerit ennen kuin haettiin juotavaa. Aurinko porotteli liki kirkkaalta taivaalta, mutta pieni tuulenvire piti huolen siitä, ettei tullut liian kuuma. Otin hiekalla kengät ja sukat pois. Paljain jaloin oli rantahiekassa mukavampi kävellä ja tanssahdella puoli viideltä aloittaneen Apulannan tahtiin.

Apulantaa seurasi The Kills, joka ei ollut hullumpi, ja Biffy Clyro, joka oli hullumpi – tai siis ei kovinkaan hyvä. Käytiin siinä vielä haukkaamassa syötävää ja juotavaa ja kävinpä katselemassa fanipaitojakin. Foo Fightersin tarjolla olleet teepaidat ei oikein olleet kivoja, mutta se huppari! Se oli pakko ostaa. Uusi huppari lanteillani palasin sinne, minne olin miehen jättänyt juomiemme kanssa ja lähdettiin lavaa kohti.

Väkeä oli siinä vaiheessa jo reippaasti. PITiin ei enää ollut mitään asiaa ilman asianmukaista lippua – ei ainakaan sillä hetkellä. Yritettiin löytää jotensakin ok paikat, jostain siitä karsina-aidan läheltä. Ja sitten ne PIT-portit avattiinkin. Mies lähti luotsaamaan meitä portteja kohti ja vaikka änky oli melkoinen, päästiin kuin päästiinkin sisäpuolelle ja lopulta erinomaiseen suorastaan väljään paikkaan, mistä oli täydellinen näkyvyys lavalle.

Yhdeksän aikaan Foo Fighters aloitti settinsä ja sitä kesti melkein 2,5 tuntia. Lavalla oli välillä Mike Monroe huuliharppuineen ja välillä The Killsin solisti Allison laulamassa Grohlin kanssa syksyllä julkaistavan 9. studioalbumin biisejä. Grohl lisäili paljon maybejä spiikkeihinsä tästä tulossa olevasta albumista, mutta vain pari päivää myöhemmin se jo löytyi Wikipediastakin.

Keikka oli ihan huippu, jos minulta kysytään. Tietenkin, minä nyt lukeudun faneihin muutenkin. Eräs katkera Radiohead-fani kirjoitteli Hesarin Nyt-liitteeseen vuodatuksen siitä, miten Suomeen tulee vain makkaraperuna-rokkia, joihin Foo Fightersinkin luki. Makkaraperunoita ei muuten Hietsussa tietääkseni ollut tarjolla, vaikkakin pyttipannua taisi saada ;)

Toissailtana olin pitkästä aikaa teinieni kanssa leffassa. Käytiin katsomassa Wonder Woman ja vietettiin sitä ennen vähän aikaa siinä ihan kolmisin. Minä tykkäsin elokuvasta kovasti, teinit olivat vähän kriittisempiä. Kliseiset romanssit ja (useimpien) päähenkilöiden selviytyminen sodasta liki naarmuitta sai heiltä sapiskaa. Minä tykkään viihteestä hyväntuulisena ja hyvän olon jättävänä. Teinit kaipaavat realismia.

Minusta tässä omassa elämässä on realismia ihan riittämiin. Ei ollenkaan sillä, etteikö elämä olisi hyvää ja kivaa, ihan juuri nyt ja tässä ja nyt, kuten tosikoisellekin sanoin hänen ilkkuessaan alati kasvavaa ikääni. Kuitenkin, nämä keittiöremonttijutut ja teinien touhut näin äitinäkökulmasta ja whatnot pitävät jalat ihan tiiviisti maassa.

Foo Fighters lopetti keikkansa Mike Monroen kanssa AC/DC-coveriin. Let There Be Rock.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s