Vuosisadan takaa

Molemmat isoäitini ovat (olleet) kirjoittavaisia ihmisiä. Isänäitini, yhä elossa oleva isoäitini, Viipurin evakko, on minut pienestä asti kyllästänyt tarinoillaan ja valokuvillaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin Viipurissa kuin aikanaan Helsingissäkin. Silti, kun isoäiti joitakuita vuosia sitten kirjoitti omat sotamuistelonsa, oli niissä paljon sellaistakin mitä en muistanut koskaan kuulleenikaan. Ei siis ihme, että nyt ahmin mummini elämäkertaa niin suurella mielenkiinnolla, sillä en muista mummini, joka kuoli ollessani yhdentoista, milloinkaan lapsuudestaan minulle puhuneenkaan. Tämä on kaikki minulle uutta!

Isoäitini perhe oli melko varakas kauppiasperhe, ja minä tietenkin lapsesta asti muodostin kuvani viime vuosisadan alkupuoliskolta isoäitini melko etuoikeutetun elämän perusteella ja tarinat työläisten oloista ovat siksi tuntuneet aina lähinnä sadulta. Lähes sadulta se tuntuu nytkin, kun luen mummini elämäkerrasta vaasalaisesta työläisperheen elämästä, ulkohuusseineen, pesuvateineen, vedettävine siskonpeteineen ja penninvenytyksineen. Tuntuu lähinnä hurjalta, että mummini on elänyt sellaisissa ulkoisissa olosuhteissa – eikä suinkaan niistä millään ilmaise kärsineensä – kun minä tuota elämäkertaa luen täällä 166neliön omakotitalossani, kaksi autoa pihassani.

Asuinolot ja polkupyörättömyys sikseen, mummini elämä on ollut mielenkiintoista. Mummin sisarukset jotka tunsin lapsena, mummin isä ja äiti joista en ole tähän asti tiennyt kuin suunnilleen nimen, saavat persoonan ja heräävät henkiin elämäkerran sivuilla, saavat toivomaan, että olisin voinut tuntea heidät. Etenkin isomummini kiehtoo suuresti. Matilda-mummosta olen jotain vähän kuullutkin omalta äidiltäni kyllä, mutta tähän asti hänkin on silti tähän asti ollut kaukainen ja sinänsä persoonaton.

Mummin elämä kaikkiaan tuntuu kovin kaukaiselta omaan elämääni verrattuna. Täysin eri yhteiskunta, täysin erilaiset olot. Puhumattakaan siitä, mitä mummi kirjoitti äitinsä elämänvaiheista summittaisesti! Ajalta, jolla käytiin kiertolaiskoulua jos sitäkään. Ajalta, jolla lapsi saatettiin antaa kotiapulaiseksi sukulaisperheeseen. Ajalta, jolla palkka saatettiin maksaa kultana, joka menetti sittemmin arvonsa paperina. Ajalta, josta on vaikea löytää juuri mitään kosketuspintaa omaan maailmaani.

Mutta mummi kirjoittaa mielenkiintoisesti. Toimittaja ja näytelmäkirjailija kun oli, oli sana hänellä hallussa ja proosa sen mukaista. Muistot lapsuudesta ja nuoruudesta eivät ole mitenkään yhtenäisiä, mutta mummi on maalannut pienistä paloista hauskoja ajan- ja paikankuvia. Hyväntuulinen huumorinpilke silmäkulmassa, kirjaimellisesti! Sillä ihmettelin aikani, miksi toisinaan pisteen päällä oli heittomerkki, tavalla jota en tietokoneella pysty edes toistamaan, kunnes jossakin yhteydessä tajusin, että mummini on silloin joskus 80-luvun alkupuoliskolla kauan ennen nykyhymiöitä heitellyt tekstinsä sekaan silmäniskuja!

Oman elämänsä ohessa mummi on kirjoittanut paloja myös muiden häntä koskettaneiden ihmisten elämästä, luoden näin vähän laajempaakin kuvaa ajasta. Minua on hämmentänyt mm. avioerojen paljous siihen nähden että oikeasti luulin niiden olleen vähintäänkin harvinaisia tuohon aikaan ja aikaisemmin! Ja löytyypä sieltä varsin erikoisia tarinoita esi-isistäni ja -äideistäni muutenkin – selittää ehkä monta asiaa minussa ;)

Yksi ehkä vähän ihan oikeasti selittävä tekijä on mummini sukujuurien sijoittuminen Suomen kartalle. Olen aina tiennyt olevani neljännekseltäni savolainen (joskin oikeasti tuokin juuri ehti jo siirtyä Helsinkiin luoden kolmesta stadilaispolvestani ensimmäisen) ja neljännekseltäni viipurilainen. Mutta kun ihan tarkkoja ollaan, on minussa tuota savolaista/karjalaista tai savon-karjalaista verta enemmänkin, sillä mummini äiti on kerimäeltä kotoisin ja siellä ja Viipurissakin elämäänsä elänyt jonnekin ajalle ennen mummini syntymää.

Joten mummini oli yhtä vaasalainen kuin isoisäni helsinkiläinen ja voin oikeammin juureni laskea niistäkin polven verran kauemmas. Toisaalta, isoäitini äiti taas oli vaasasta päin, joten samaa poikittaisakselia menivät molempien isoäitieni äitien elämät, vain toisinpäin. Ehkä se tasaa potin ja tuo minuun sittenkin sen palan myös pohjalaista?

Miksi sillä sitten on merkitystä? Eihän sillä tavallaan olekaan, jos sen niin tahtoo ajatella. Mutta minua kiinnostaa. Minut on kasvatettu tuntemaan isäni puolen juuret, tietämään mistä olen tullut, vaikka tosiaan laskennallisesti kolmannen polven stadilainen olenkin (ja nurtsilaistumiseni on puhtaasti in situ). Minua kiinnostaa myös se, mitä on ollut ennen minua.

Mummin elämäkerta on seissyt silti lukemattomana hyllyssäni vuosia, pikkusiskoni on patistanut sitä lukemaan. Jollain "se on niin paksu, luen sen joskus kun on aikaa"-verukkeella se on tähän asti jäänyt avaamatta. Mutta nyt, nyt se on tuossa ja se on mitä mielenkiintoisinta, todellakin. Toivon että omat lapseni sen joskus lukevat, vaikka ovatkin vielä kauempana mummini ajan maailmasta kuin minä.

Tämän jälkeen minun esihistoriastani puuttuu enää se viimeinen neljännes, äitini isän suvun tarina, joka myös jää saamatta. Ukki ei kertonut elämästään mummia enempää, muttei sitä myöskään koskaan kirjoittanut mihinkään. Useimmat kai eivät kirjoita, meillä on ehkä vähän outo suku, molemmin puolin. Itse toivon ätini joskus kirjoittavan oman elämäkertansa, vaikka paljon siitä onkin ihan suullisesti meille jo siirtynyt. 

Ja minä, hehe, ilman varsinaista elämäkertaanikin lapseni hukkuvat kirjallisiin tuotoksiini kuoltuani, elleivät tyynesti polta sitä kaikkea mukanani ;) Mutta tytöstä taitaa polvi vaan paheta – esikoinen on aloittanut päiväkirjojen täyttämisen jo pari-kolme vuotta nuorempana kuin minä…
Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Vuosisadan takaa

  1. Tepu 13.8.2009 / 08:30

    Minusta tuntuu, että omat isovanhemmat ja jossain määrin jopa omat vanhemmat olivat sitä mieltä, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat laiskottelua ja turhaa touhua! Mielellään (joskus jopa kyllästymiseen asti) olen kuullut heidän vanhojen aikojen muisteluja. Jotkut tarinat ovat ihan helmiä, mutta toisaalta kun on ihmisistä kyse, ei kaikkea voi ottaa oikein totuutena.

  2. Marilka 13.8.2009 / 13:04

    Näinpä. Mummini äiti kasvoi arvostamaan kirjallisuutta ja mummini sitäkin enemmän, mutta isänsä ilmeisestikin piti lukemista turhana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s