Viimeisiä kesäpäiviä viedään

Vaikka vielä on lämmin – tai oikeammin, vihdoinkin on kylmän kesän jälkeen lämmin – ilmassa tuoksuu jo syksy. Aurinko lämmittää suloisesti, mutta tuuli on vilpoinen ja tuoksuu hivenen makealta, kosteilta kasveilta ja märältä maalta. Valo taittuu kuulaana, vaikka aurinko nousee vielä korkealle. Kesää on vielä jäljellä päiviä, viikkojakin, vaikka syksyn aavistus jo tuntuukin ilmassa.

Eilen aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana, kun pakkailin koirien matkavesipulloa ja snäkkejä laukkuuni ja etsiskelin itselleni pulloa jääteetä varten. Yleensä meillä on tyhjiä vesipulloja tarjolla vaikka kuinka, mutta tällä kertaa ainoa löytämäni soveltuva pullo oli Swing-siideripullo. Täytin pullon jääteellä, pohtien, mahtaako joku tulla moittimaan julkijuopottelusta kun puollosta naukkailen.

Pakkasin kuitenkin pullon laukkuuni paremman puutteessa, ja lähdin koirien kanssa ulos kävelemään. Koirat hypähtelivät innoissaan, olivat jo sisällä laukunpakkailupuuhistani hoksanneet, että kohta mennään retkelle! Suunnattiin kulkumme moottoritien toiselle puolelle, Munkinpuiston fillareita viliseville kävelyteille. Munkin maililla sentään on erikseen pyöräkaistat.

Mailin päädystä käännyttiin Tarvoon päin. Tie, joka kulkee Munkasta Gallen-Kallelan ohi kohti Leppävaaraa näyttäisi olevan varsinainen espoolaisten työmatkapyöräilijöiden highway. Ja vähän toisinkin päin. Fillaria fillarin perään, melkein ruuhkaksi asti. Siinä yritettiin pari sataa metriä selvitä hengissä fillarivilinässä, että päästiin Munkan kärkeen. Kuljettiin siitä sillan yli Tarvoon vähän rauhallisemmissa merkeissä, kunnes yhytettiin pyöräväylä jälleen muutamaksi kymmeneksi metriksi ennen kuin koukattiin kallioille.

Kallionlaella pistettiin picnic pystyyn. Annoin koirille vettä ja kanafileet, ja sidoin flexit puskaan. Istahdin itse tuokioksi kalliolle paistattelemaan päivää ja haistelemaan merta. Morcheeban The Sea pyörähti soimaan mielessäni, avasin sen soittoon YouTubesta, missä kokonaisuus soi hieman paremmin kuin päässäni ;) ”Left my soul there, down by the sea. Lost control there, living free.” Meri on aina merkinnyt minulle villiä vapautta, sitä mitä sieluni tässä elämän oravanpyörässä niin janoaa.

Laskeuduttiin kalliolta rantaan, mutta palattiinkin sillalle samaa reittiä kuin oltiin tultukin, fillareita taas väistellen. Ylitettiin silta Munkan puolelle ja suunnistettiin askeleemme rantaviivaa pitkin kohti biitsiä. Istahdettiin hetkeksi rannan tuntumaan, missä koirat kävivät ihmettelemässä merivettä ja minä nautiskelin taas vähän aikaa auringosta, maisemasta ja keveästä tuulenvireestä.

Kierrettiin uimaranta ja käveltiin parkkiksen läpi rantapolulle kohti Torpanrantaa. Parkkipaikalla oli parikin pop-up-kioskia. Toisesta olisi saanut jätskiä, toisesta creppejä, mutta koska olin jo päättänyt ostaa jätskit perinteiseltä Torpanrannan kiskalta, sinne käveltiin. Taiteilin Fiskiksen kallioille mansikka- ja mutakakkutötteröt toisessa kädessä, koirien flexit (tiukalle lukittuina) toisessa ja istuttiin rantaan syömään jätskejämme.

Ne galtsit siinä Fiskiksen rannassa olivat toinen teini-iän retriiteistäni. Paikka, jonne kävelin talviaikaankin, kyyhöttämään kallionnurkassa suolaisen tuulen tuivertaessa hiuksissani. Saatoin istua siellä tuntikausia, jos vaan ei ollut liian kylmä eikä peffa puutunut. Miettimässä maailmanmenoa, haikailemassa poikaa jota en saanut, tuijottamassa merta, murehtimassa koulukiusaamistani.

Se toinen retriittini oli se Tarvon kukkula, johon ihan ekana oltiin istahdettu. Sinne fillaroin kesäisin, vähän vähemmän angstisissa tunnelmissa. Se oli paikka, johon vetäydyin lukemaan kirjojani. Siellä ei yleensä murheet painaneet, kun antauduin kesäauringossa milloin minkäkin kirjan tarinan vietäväksi. Jos jostain syystä en ollutkaan pyörällä liikkeellä, kävelin vain sinne Munkan kärkeen saakka, tai levitin pyyhkeen Fiskiksen rantaan.

Istuttiin siinä alkuillan auringon kimmeltäessä meren pinnassa. Koirat nuolivat kilpaa omaa yhteistä mansikkajäätelöään, minä popsin omaa mutakakkujätskiäni. Sorsa uiskenteli vallan rohkeana koirista huolimatta aivan siihen meidän eteen rantaveteen. Timmy olisi käynyt sen noukkimassa (tai ainakin yrittämässä ;) ), jos vaan olisin sallinut. Timmyä jossain siinä matkan varrella rapsutelleen naisen ei kuitenkaan tarvitse pelätä, en minä anna koirien hyökkiä lintujen enkä oravienkaan kimppuun.

Siinä nimittäin kun kuljettiin biitsiltä kohti Torpanrantaa, Timmy yritti tietenkin moikkailla kaikki penkeillä illasta nauttineet ihmiset. Yksi nainen huomasi Timmyn ja kun ymmärsin, että hän oli kovasti halukas moikkaamaan myös Timmyä, annoin koirien mennä haistelemaan. Nainen kyseli niiden metsästysvaistosta ja kun kerroin sen olevan voimakas, tuumasi hän, että ne siis pitää pitää kytkettyinä ainakin keväällä pesintäaikaan ja jatkoi siitä selvittämään sitä, miten pikkulinnutkin elävät 20 vuotta, eikä niitä saa tappaa. Olen samaa mieltä, ei huolta!

Melkein meinasin siitä Fiskikseltä koukata koirien kanssa Tammitien ja Härkähaan kautta, mutta tuumasin sitten kuintenkin olevan ehkä parasta vaan suunnata jo kohti kotia. Sen siis teimme. Käveltiin Kadettikoulun ohi, pieniä futaajia täynnä olleen Paltsin kentän ohi, käännyttiin kirkon kulmilta ja pujahdettiin taas Munkinpuistoon. Koirilla näytti vielä piisaavan virtaa, kisailivat ja pyrähtelivät flexeissään. Lisäsin kotimatkan ohjelmaan matkanvarrella olevan koirapuiston.

Koirapuiston portista kun (vaivoin) päästiin sisälle, menikin kaikki myttyyn. Meggie joutui heti yhden spaniel-pojan ahdistelemaksi. Ei koira jättänyt millään Meggien peräpäätä rauhaan, ei vaikka Timmy alkoi koiraa hetken päästä komentaa niin että se aina hypähti vähän kauemmas. Tuli kuitenkin aina takaisin ja Meggie kun on tuollaisessa tilanteessa arka, se yritti vain pakoon ja istumaan.

Yritin siinä aikani katsella, josko koira lähtisi tai omistaja ymmärtäisi hakea sen pois, otin sen pari kertaa pois Meggien selästä ja nostin Meggien syliini. Pinnani lopulta paloi, ja menin koirieni kanssa toiseen, tyhjään aitaukseen. Koirilta oli kuitenkin jo kadonnut hinki juosta, joten lopulta vain laitoin ne kiinni uudestaan ja lähdettiin kotiin. Vieläkin niitä fillareita suihki ohi jatkuvalla syötöllä tuossa Talinkin ”valtatiellä” ja lopulta olin vain tyytyväinen, kun kotiovi sulkeutui perässämme ja oltiin taas omassa rauhassa.

Koirat joivat vettä ja saivat vielä yhdet iltaherkut, ja minä työnsin DVD-soittimeen hassun vanhan kotimaisen elokuvan nimeltä Onni pyörii. Istahdin sohvalle katsomaan elokuvaa samalla kun vähän hipstamatisoin kävelyn kuvia. Koirat raatoutuivat toinen viereen, toinen lattialle, umpiväsyneinä.

Mainokset

Elämän ja kuoleman äärellä

Jostain syystä Linkin Parkin keulahahmon ja laulajan, Chester Banningtonin, itsemurha koskettaa minua jostain syvältä. Muusikoita ja näyttelijöitä on viime vuosina kuollut kuin kärpäsiä, ja liian moni heistä oman käden kautta. Vaikka monen kuolema on koskettanut tavalla tai toisella, ei niistä monikaan ole mennyt ihan näin syvälle.

Silloin kun räpistelin aviokriisini ja sittemmin eroni kourissa, tuska sisintäni hetkestä ja päivästä toiseen riipien, kuuntelin Linkin Parkia paljon. Biisit olivat kuin minusta kirjoitettuja. Kuin elämäni ja tuskani auki laulettuna. Pelkästään niiden kuunteleminen, niiden tahtiin juokseminen, niiden mukana huutaminen, liennytti jollain tavoin pahaa oloani. En ollut sen kanssa yksin. Joku tiesi, miltä se tuntuu, kun sisintä revitään auki.

Mies sen kaiken takana oli Chester Bennington, toki muun Linkin Parkin kanssa, mutta lyriikat olivat pitkälti hänen tuotostaan. Jollain tapaa tuntuu kuin hän olisi pettänyt minut, turvautumalla itsemurhaan. Hänen piti kamppailla elämässä kuten minä olen kamppaillut, ja voittaa, jotta me muutkin voisimme voittaa.

Kuuntelin Linkin Parkin viimeisintä ja näinköhän viimeiseksi jäävää albumia One More Light. Koko albumi, ainakin tästä näkökulmasta, tämän jälkitietämyksen kanssa, on kuin yksi pitkä itsemurhakirje. Albumi ilmestyi noin siinä main, kun Soundgardenin Chris Cornell, Benningtonin läheinen ystävä, teki itsemurhan. Lienevätkö ystävykset puhuneet aiheesta, sillä albumin nimibiisissä Bennington laulaa: ”Who cares if one more light goes out? Well I do”. Ehkä Bennington välitti niin paljon, ettei osannut jatkaa elämää ystävänsä kuoleman jälkeen.

Kuitenkin Benningtonilla oli vaimo ja kuusi lasta. Hän oli isä. Häntä tarvittiin. Tuntuu järjettömän itsekkäältä ja raukkamaiselta heitä kohtaan ottaa oma elämä. Ketjureaktio. Kuka on seuraava? Joku lapsista? Joku ystävistä? Kornin keulahahmoa Brian Welchia on kovin sanoin haukuttu siitä, että hän meni sanomaan niin ääneen. Että hän menin sanomaan, että jo riittää nää itsemurhat! Että miettikää, minkä viestin annatte perheellenne ja faneillenne.

Lyttääjät vetoavat siihen, että ei voi ymmärtää jonkun mielenterveyden ongelmia, eikä syitä jotka itsemurhaan johtivat. Ei, ei voi tietää. Ymmärrän kyllä ahdingon, ymmärrän halun päästä pois, ja Brian Welchkin ymmärtää. Itsemurha on silti itsekäs, aina itsekäs. Jälkeen jää ihmisiä, jotka ymmärtävät, etteivät he olleet tarpeeksi. Ettei heidän rakkautensa ja tarpeensa riittänyt ankkuroimaan toista tähän elämään. No, no more sorrow. Paitsi niille, jotka jälkeen jäivät.

Toinen kuolema, joka minut pysäytti tässä viime aikoina oli Freddie Mercuryn AIDS-kuolema. Tiedän, siitä on jo reippaasti kolmatta kymmenettä vuotta, enkä silloin sen hetkellä sitä ihmeemmin pysähtynyt miettimään tai suremaan. Sellaista geneeristä ”onhan se traagista” -ajatusta enempää. Nyt tässä alkukesästä luin Mercuryn elämäkerran ja kun miehen tarina sai lihaa luiden ympärille (pun NOT intended), tuntui kuolemakin entistä traagisemmalta ja todellisemmalta ja se jäi mieleeni pyörimään toviksi.

Kirjoitin näin Facebookkiin eräänä päivänä, kuunneltuani ensin Kolmatta naista ja siirryttyäni jälleen kerran Queeniin ja etenkin niihin viimosiin biiseihin:

”Sitäkin sitten jäin miettimään, tässä Queeniin siirryttyäni, että jos homous ei olisi ollut paheksuttavaa ja ”syntiä” noin niinkun viime vuosikymmeniin saakka, olisiko sellaista hedonistista alakulttuuria syntynytkään, kuin se kymmenisen vuotta, joka päättyi äkisti tuhansiin AIDS-kuolemiin? Olisiko HIVillä kestänyt kauemmin nousta ihmiskunnan tietämykseen? Olisiko monta henkeä ollut pelastettavissa? Olisiko Freddie Mercury elänyt toisin, jos ei olisi tarvinnut salata seksuaalista suuntautumistaan?

Turhahkoa pohdintaa, mutta luin vastikään Mercuryn elämäkerran ja kun noita musavideoita pyörittää, väkisinkin tulee jotenkin sellainen regretful fiilis.

Safe sex on jo länsimainen normi, mutta vieläkin tarvitaan Priden kaltaisia tapahtumia ja vieläkin on niitä, jotka hengaa laitamilla paskalastin kanssa valmiina heittelemään sillä niitä, jotka ovat erilaisia kuin he. Suomi ensin! Heterot ensin! Minunkaltaiseni ensin!”

Mikä tekisi tästä maailmasta paremman paikan elää? Sellaisen, josta ei olisi tarvetta paeta kuolemaan? Sellaisen, jossa ei ihmiset kuolisi turhaan? Sellaisen, jossa toisia ei tuomittaisi vain siksi, että he ovat erilaisia? Jossa ei olisi väkivaltaa – fyysistä eikä henkistä. Jossa lasten olisi hyvä kasvaa ja elää.

Jossa idealisti ei törmäisi seinään jatkuvasti, eikä uutiset masentaisi. Utopia. Jos sekään.

Lokan rannalla

Taivaalta ripsi vettä ja tuuli yltyi yltymistään, kun suunnistettiin Oulun pohjoispuolella tietyömaan läpi Oulun Satamahotelliin. Takana oli pitkä ajomatka Helsingistä, muutaman pysähdyksen taktiikalla. Joutsassa täytettiin auton tankki ja jaloiteltiin vähän, Vaskikellossa venyteltiin raajoja ja syötiin vähän eväitä ja Oulun Bilteman pihalla jaloittelin koirien kanssa miehen käydessä hakemassa sisältä narua ja muuta, mikä oli unohtunut ottaa mukaan matkaan.

Satamahotelli oli mukava ja rauhallinen yöpymispaikka, vastikään remontoitu ja siisti. Asetuttiin huoneeseemme kimpsuinemme. Tyhjensin kylmälaukun yöksi jääkaappiin ja ruokin koirat. Mies lähti etsimään Kotipizzaa. Googlemaps ei Oulun osalta saa oikein luottamuslausetta, sillä jo matkalla hotellille se vei meidät ihan kummallista reittiä ja Kotipizzan etsintäreissulla se johdatti miehen ihan metsään.

Pizzapaikka kuitenkin löytyi ja ennen pitkää mies palasi Berlusconit muassaan huoneeseemme. Ulkona myrsky yltyi, ja pientä koirienpissatusta lukuunottamatta ei paljon mieli tehnyt lähteä ulkoilemaan, joten lojuttiin huoneessa, kunnes melko aikaisin käytiin nukkumaan. Aamulla oli suhteellisen aikainen nousu ja lähtö edessä muutenkin.

Herättiin ja lähdettiin niin aikaisin, ettei hotellin alakerran ravintola vielä ollut auki. Huoneessa oli vedenkeitin ja pikakahvia, mutta meillä ei ollut maitoa. Kuvittelimme löytävämme Oulusta kahvilan. Ajettiin aseman tuntumaan, missä ennen oli vilkas ostoskatu, mutta sen kadun ainut kahvila oli tyhjän näköinen, ja ainakin sillä hetkellä suljettu. Ajeltiin vähän ympäriinsä kahvilaa etsien, mutta Oulun keskusta on kuin autiokylä – minkä havaitsin jo viimeksi Oulussa työmatkallani, joku vuosi tai jotain sitten. Liekö syy Nokian vai Ideaparkin, who knows.

Lannistuneina lähdettiin ajamaan kohti Rovaniemeä. Unenpöpperöisenä nojailin ikkunaan seuraavaa huoltoasemaa kytäten. Autokeidas lopulta pelasti päivän tarjoamalla kahvia ihmisile ja löpöä autolle. Miehen tankatessa hain pienen kahvin miehelle ja jättikahvin itselleni sekä (mauttomat) pekoni-kananmuna-sämpylät kummallekin. Koirat torkkuivat takapenkillä kaipaamatta sen kummempia sillä pysähdyksellä.

Muutama sata kilometriä ja yksi vessatauko ja oltiin Rovaniemellä, missä mies harhaili tunnin verran Prismassa hoitamassa ostoksista kaiken, mitä ei Lidlistä löydy. Kaiken, paitsi hummerit. Hummereita on Rovaniemeltä ilmeisesti aivan turha etsiä; niitä ei siellä ole. Meidän surf’n’turf-suunnitlema muuttui siis hivenen, hummereiden vaihtuessa jättikatkaravuiksi. Loput ostokset mies hoiti Sodankylän isossa Lidlissä.

Viiden maissa oltiin viimein Vuotsossa hakemassa mökin avaimia. Tuttu mökki vuoden takaa, melkein ihan Lokan rannalla – vain pieni tie välissä, mutta järvi näkyy ikkunoista. Täällä on aika viileää, mutta sielu lepää karussa Lapin luonnossa ja ”tylsä” silkka oleilu tekee gutaa kaiken keittiöremppaamisen jälkeen. Koirat nauttivat vapaudesta pihalla, vaikka Meggieä joutuukin pitämään monesti kiinni, vähän arvaamaton kun on.

Viime vuonna ajeltiin useampi tuhat kilometriä täällä ollessa, paikkoja katsomassa. Tänä vuonna otetaan iisimmin. Toistaiseksi ei olla mökistä tai pihapiiristä poistuttu. Jonkinmoisia suunnitelmia on käydä Purnumukassa hillassa ja Saariselällä kaupassa ja ehkä jotain muutakin Ehkä huomenna, ehkä joku toinen päivä. Kiireetöntä, ilman pakkoja. Ihan parasta olemista!

Eilen käytiin saunassa, mutta vaikka Lokka ja ihan uimakelpoinen ranta on ihan tuossa tien toisella puolen, ei tälläkään kertaa lähdetty uimasille. Kävin aiemmin päivällä kastelemassa varpaani vedessä, kylmässä vedessä. Siinä talvipopojen riisumisessa oli minulle kylliksi kylmää, pidän vielä turkin, kiitos!

Täällä on vihdoin taas mieleni tehnyt tarttua kyniin ja piirtää. Maalausvälineitä en mukaani ottanut, mutta lehtiön ja puuvärit kyllä. Kotona muuton jälkeisissä remppameiningeissä en ole saanut juuri maalailtuakaan. Täällä hiljaisuudessa, luonnon keskellä, ilman stressiä, luovuuteni hiipii hiljaa ja varovasti ulos piilopaikastaan. Koti on tällä hetkellä aavistuksen ahdistava paikka, remppoineen, kaikkine pakkoineen.

Istun sisällä mökissä Kindle Fire ja bluetooth näppis sylissäni. Koirat makoilevat koiranunessaan pedeillään, mies lukee jotain läppäriltään. On hiljaista, vain kellon tikitys rikkoo rauhan, rytmikkäänä ajallisuuden ankkurina. Ulkona on vain kymmenkunta astetta, mutta sisällä on lämmin. Täällä on hyvä olla, juuri nyt.

[Kuvia Lapista Flickrissä]

Married

Our kitchen is finally fully functional, albeit it’s still missing tiles and some sanding of the counter tops and the cooker hood. Our home is finally free of tools and (other such) stuff, vaccuumed properly for the first time and tidy. Actually, it WAS tidy yesterday, but then we had a party.

On Tuesday we finally tied the knot and said I do and [insert cliché here] as we got married at the local registry office with our family only present (our teens, my sister, and my dad and his wife) No big parties then; our ”reception” was coffee and cheesecake in our still then messy home, for those present at the ceremony only.

Yesterday we had a kick-ass wedding kick-off party with grilled cheeseburgers and hot dogs, home made cole slaw, baked beans, and some cheesecakes, awesome friends, and good music. Some Prosecco, beer, long drinks, sodas and a vodka watermelon. Last guests left at three am.

Today we’re not doing any kitchen work, hardly even picking up the mess, more like just nursing hangovers with left over food and drinks ;)

Elämäntapana lukeminen

Luin tänä aamuna Marko Hautalan kolumnin ”Kirjallisuus on selviytymiskeino”. Minua ei sinänsä kiinnosta se, lukeeko Teemu Selänne kirjoja vai ei. Minua kiinnostaa se, lukevatko omat teinini kirjoja. Esikoinen lukee paljon. Tosikoinen aika vähän, mutta ilahduin kun hänen mökkikassissaan päällimmäisenä oli kirja. Englanninkielinen kirja, jonka tilasin hänelle Amazonista aiemmin keväällä, pyynnöstä. On sitä kuulemma vähän sentään lukenut.

Tosikoisesta ei luultavasti koskaan kehkeydy sellaista intohimoista lukijaa ja kirjallisuuden ystävää kuin veljensä ja äitinsä. Tosikoisella on muita mielenkiinnon kohteita ja intohimoja. Hän on paljon liikunnallisempi kuin me esikoisen kanssa. Vähän kuitenkin aina pusken sitä lukemista hänellekin, ja kun Wilmasta luin, että kesäksi olisi lukuläksynä kaksi kirjaa, joista toinen non-fictionia, noukin hyllystäni Zlatan päiväkirjan tosikoiselle luettavaksi. Se ei ole kovin pitkä eikä raskas, mutta mielenkiintoinen.

Kuten Hautalalle, kirjat, tarinat, kirjallisuus ovat minullekin tärkeä keino selviytyä elämässä, mutta ovat ne paljon muutakin. Hetken pako arjesta – olkoon se sillä hetkellä harmaata tai kaikenkirjavaa, ikkuna muihin maailmoihin, toisenlaiseen elämään, kurkistus jonnekin ihan muualle. Viihdettä, jännitystä, uusia näkökulmia, tiedonmurusia, kirjasta riippuen.

Joskus suunnilleen kahdentoista vanhana kirjoitin päiväkirjaani, että haluaisin elää jännityskirjan sivuilla, sillä oma elämäni tuntui niin kovin tylsältä siihen verrattuna. Siinä vaiheessa olin jo kolmisen vuotta ahminut kirjoja 1-2 kirjan päivävauhdilla. Luin noiden varhaisnuoruuden ja nuoruuden vuosien aikana satoja ja taas satoja kirjoja. Yliopisto-opinnot laannuttivat intoa hieman, sillä kun luki kutakuinkin työkseen, ei meinannut enää riittää mielenkiintoa ja energiaa lukea vapaalla.

Vaikka opin lukemaan viiden vanhana, kesti jokunen vuosi ennen kuin pääsin oikein lukemisen makuun. Saatoin kyllä läksyjen teon lomassa unohtua lukemaan äikän lukukirjaa, mutta ihan varsinaisten kirjojen lukeminen antoi vielä odottaa. Sinä kesänä kun täytin yhdeksän, antoi äiti minulle ”lukuläksyksi” lukea kesän aikana viisi kirjaa. En lukenut ensimmäistäkään loppuun saakka.

Ehkä syynä oli tylsäksi kokemani kirja – Pelastuspartio Bernard ja Bianca – tai ehkä viisi kirjaa tuntui liian vaativa ensihaaste. Oli miten oli, syksyn aikana jo löysin lukuvaihteen vähän kerrassaan. Muistelen aloitelleeni Tiina-kirjoilla, tai ehkä sillä Kolmella etsivällä, joka oli omassa hyllyssäni. Eikä aikaakaan, kun jo kolusin Munkan kirjastoa ja vähän myöhemmin Töölön kirjastoa. Luin myös kaiken omasta hyllystäni (ja sitä oli vanhempieni peruilta paljon). Kaiken paitsi sen Pelastuspartion.

Samoihin aikoihin syttyi into kirjoitella omia tarinoita. Kaikki ovat kauan sitten jo kadonneet. Ehkä ihan onneksi niin.

Siinä murrosiän kynnyksellä luin myös kaiken äitini kirjahyllystä. Urisit, joista eritoten Exodus kiehtoi ja luin sen uudestaan ja uudestaan – nuorena jotenkin jaksaa ja ehtii lukea kirjojakin moneen kertaan toisin kuin nyt, kun tuntuu, että maailmassa on aivan liikaa kirjoja ja aivan liian vähän aikaa. Flemingin Bondit, joista päiväkirjaanikin kirjoitin oppineeni, miten mies tapetaan rannekellolla ja sopivalla puukoniskulla. Tai jotain. Luin Modesty Blaiset ja halusin olla kuin hän. Luin Okalinnut kerran, toisen, monta kertaa. Ja Timin myös.

Äidinkielenopettajat järestään tykkäsivät minusta ja kirjoituksistani. He myös järestään usuttivat minua lukemaan Mika Waltaria. Lopulta lukiosta ulos kirjoitettuani tartuin viimein ensimmäiseen Waltariini, Sinuheen. Ostin sen suorastaan itselleni; tuolla se nököttää hyllyssäni isovanhemmiltani perimieni vähän vanhempien Waltareiden vieressä; siellä on ensimmäistä ja kolmatta ja neljättä painosta ainakin Mikael Karvajalasta ja Turms kuolemattomasta ja jostain muustakin vielä.

Luin Sinuhea tuona lukionjälkeisenä kesänä mökillä ennen naimisiinmenoa. Mökki, hyttyset ja Sinuhe.

Tosikoista odottaessani tutustuin vähän kevyempään kirjallisuuteen siskoni lainatessa minulle pinon Janet Evanovicheja. Olisikohan ollut kuusi ensimmäistä Stephanie Plumia. Olin ennenaikaisten supisteluiden kanssa sairaslomalla. Luin kirjan päivässä esikoisen ollessa (lyhennettyä päivää) perhepäivähoidossa ja katsellessa Fröbelin Palikoita haettuani hänet kotiin. Yhdistän vieläkin tietyt Fröbelien laulut noihin kirjoihin, joita samalla siinä lapsen vieressä sohvalla luin.

Lasten ollessa pieniä, en jaksanut oikein lukea mitään muuta kuin hyvin keveää viihdekirjallisuutta. Evanovicheja, Michael Palmereita, Tess Gerritseneitä, Patricia Cornwellia jne. Tosin en siitä keveydestä kaikkien osalta niin tiedä, mutta viihdettä yhtä kaikki. Leikkaukseni jälkeen kolme vuotta sitten keski-ikäistyin yhtäkkiä ja aloin lukea kirjahyllyssäni vuosia pölyä keränneitä elämäkertoja.

Siitä se sitten lähti. Elämäkerta toisensa perään, ja kun mies ehdotti, että lukisin Anthony Kiedisin elämäkerran, alkoi ketju, jonka loppua ei näy. Ikonisten ja vähän vähemmänkin ikonisten, mutta kuuluisien, ”isojen” rokkareiden elämäkertoja yhden toisensa perään. Jokainen kirja herättää kiinnostuksen seuraavaan. Kirjavirta Amazonista on jatkuva. Ja päässä on lista seuraavista.

Mies aina sanoo minulle, että uteliaisuus tappoi kissan. Sillä minä olen hyvin utelias luonne. Toisinaan se saa minut vaikeuksiin, kun uteliaisuuttani työnnän sormeni tai pääni – joskus jopa aivan kirjaimellisesti – jonnekin minne ei pitäisi. Toimin impulsiivisesti, uteliaisuuteni vauhdittamana.

Kirjat ruokkivat uteliaisuuttani sellaisella turvallisella tavalla – jos ei lasketa sitä, että todennäköisin kuolinsyyni on auton alle jääminen kännykkä kädessä, Kindle auki. Kirjat ovat ikkuna maailmoihin, joista muuten voin vain uneksia. Seikkailuihin, joihin en oikeasti itse haluaisi, vaikka näennäisesti haluaisinkin. Erilaisten ihmisten ajatuksiin ja elämään.

Juuri nyt minulla on kesken Helen Macdonaldin kirja ”H niinkuin haukka”. Ostin kirjan Akateemisen kirja-alesta. Kirjan kansi tuijotti minua pöydältä vaativasti. Nostin kirjan käteeni ja luin takakannen. Tuumasin, että ehkä. Kiertelin vähän ja palasin kirjan luo. Nostin sen uudelleen käsiini, laskin jälleen alas ja kiertelin vielä vähän. Palasin kuitenkin aina vain takaisin kirjan luo. Siinä oli jotakin outoa vetovoimaa. Eikä se oli tuottanut pettymystä. Kirja on erittäin kiehtovasti, hienolla tavalla kirjoitettu.

”Minulla oli tapana lukea […] T.H. Whitea. The Once and Future Kingiä. […] Otin sen mukaan luin sitä meno- ja paluumatkalla,” vastasi eläkkeelle jäänyt U-2-vakoilulentäjä Macdonaldin kysymykseen, eikö 9-12 tunnin yksinlennot olleet kammottavia. Kyllä, kirjallisuus on selviytymiskeino. Ja The Once and Future King on ostoslistallani ;)

Alkukesän kohokohtia

Lapsilla on ollut kesäloma jo muutaman viikon ajan. Minulla on vielä pari viikkoa lomaan. Tosikoisella on päivärytmi tyyliin ai mikä rytmi? Minusta vähän tuntuu, että teini nukkuu millon sattuu minkä pituisia pätkiä sattuu ja on hereillä sen verran että syö ja katsoo Netflixiä millon sattuu ja vie koiria ulos kun on pakko.

Esikoisen kesäloma ei ole ollut ihan niin rytmitönsä, kiitos kaiketi teatteriproduktionsa. Ekan lomaviikon ajan heillä oli harjoitus”leiri”, joka päivä alkaen ysiltä. Sen jälkeen on ollut esityksiä iltapäivisin/iltaisin, mikä on tarkoittanut, että liikkeelle on pitänyt lähteä suhteellisen järkevään aikaan. Tänäänkin poika oli ulkona ovesta ennen kuin minä edes avasin silmiäni. Joskus vähän enne puolta päivää ;)

Tuo teatteriryhmä, Gran Bianca, on joukko lukiolaisia, jotka ovat ihan itse käsikirjoittaneet, ohjanneet ja tuottaneet esityksen. Tietenkin siis myös ihan itse siinä näyttelevät. Näytelmä on nimeltään Sydän on kehon pääkaupunki ja on matka näytelmän päähenkilön tunnemailmaan. Lapsuuden traumoihin ja sieltä saakka mukana henganneisiin tunteisiin, pelkoon, ahdistukseen, yksinäisyyteen ja toivoon.

Noita esityksiä ryhmällä on ollut nyt vähän siellä ja täällä Helsingin kesässä. Me – minä, mies, tosikoinen ja isäni – oltiin tietenkin ensi-illassa, 11.6. Lapinlahden Lähteessä. Oli mielenkiintoista mennä sinne näin monen vuoden jälkeen, mutta tavallaan näytelmä oli aivan omiaan esitettäväksi entisen mielisairaalan auditoriossa, missä minäkin monen monta tuntia vietin luentoja kuunnellen, kun aikoinaan liki 20 vuotta sitten opiskelin psyktiatrian appron.

Näytelmä oli koskettava, hieno. Isäni tuumasi väliajalla, että vähän liian moderni hänelle – minkä sanomattakin tiesin kyllä, mutta olin iloinen, että hän oli siellä. Minä en pystynyt pidättämään kyyneleitä, kun itsellekin tutut tunteet mellastivat lavalla ja ihmisyyden rujo puoli esittäytyi.  Nuoret olivat luodanneet syvälle ja onnistuneet luomaan esityksen, joka kosketti kaikkea oleellista. Olen ylpeä pojastani, siitä että hän on osa jotain niin hienoa.

Viikko sitten perjantaista lauantaihin oltiin firman reissulla Tallinnassa. Syötiin, juotiin ja pidettiin hauskaa. Syötiin päivällistä Olde Hansassa ja jonkinlaisen baarikierroksen päätteeksi osa meistä päätyi Virun yökerhoon, luonnollisesti, ja osa jonnekin muualle. Lauantaina porukka lähti vähän eri laivoilla, osa aamulla, osa päivällä ja muutama meistä vasta illalla. Shoppailin vähäsen, jahka olin ensin istunut hyvän tovin torin laidalla tusinan työkavereita kanssa.

Tallinnasta puuttuu yhä kunnollinen Desigual, ihan niinkuin Helsingistäkin. Stradivarius on hyvä kauppa, Rotermannin laitamilla. Lempikauppani Bershka oli remontissa. Löysin montakin kivaa vaatekappaletta Stradivariuksesta, mutta lopulta mukaan lähti vain pari. New Yorkerista löytyi tuliaset teineille lopulta Kaubamajan Desigual-osastolta yksi toppi. Desigualin sivuilla listataan Demin Dream Tallinnan Desigualiksi, mutta siellä oli vain muutama hassu vaate tarjolla.

Maanantaina, hädin tuskin Tallinnan reissusta selvittyäni, oli vuorossa Rock the Beach. Stradivariuksesta ostamani tosi rock toppi pääsi heti käyttöön, mutta shortsi-kriisi uhkasi. Leikkasin lopulta miehen vanhat Levi’s 501:set shortseiksi ja olin outfittiini tyytyväinen. Lähdin sukissa ja Vanseissa, mutta viime hetkellä nakkasin reppuun mukaan sandaalit.

Hietsussa oli kolmen aikaan vielä väljää. Vant soitteli settiään piskuiselle yleisölle. Etsittiin ensitöiksemme Poppamiehen burgerikärry ja syötiin pekoniburgerit ennen kuin haettiin juotavaa. Aurinko porotteli liki kirkkaalta taivaalta, mutta pieni tuulenvire piti huolen siitä, ettei tullut liian kuuma. Otin hiekalla kengät ja sukat pois. Paljain jaloin oli rantahiekassa mukavampi kävellä ja tanssahdella puoli viideltä aloittaneen Apulannan tahtiin.

Apulantaa seurasi The Kills, joka ei ollut hullumpi, ja Biffy Clyro, joka oli hullumpi – tai siis ei kovinkaan hyvä. Käytiin siinä vielä haukkaamassa syötävää ja juotavaa ja kävinpä katselemassa fanipaitojakin. Foo Fightersin tarjolla olleet teepaidat ei oikein olleet kivoja, mutta se huppari! Se oli pakko ostaa. Uusi huppari lanteillani palasin sinne, minne olin miehen jättänyt juomiemme kanssa ja lähdettiin lavaa kohti.

Väkeä oli siinä vaiheessa jo reippaasti. PITiin ei enää ollut mitään asiaa ilman asianmukaista lippua – ei ainakaan sillä hetkellä. Yritettiin löytää jotensakin ok paikat, jostain siitä karsina-aidan läheltä. Ja sitten ne PIT-portit avattiinkin. Mies lähti luotsaamaan meitä portteja kohti ja vaikka änky oli melkoinen, päästiin kuin päästiinkin sisäpuolelle ja lopulta erinomaiseen suorastaan väljään paikkaan, mistä oli täydellinen näkyvyys lavalle.

Yhdeksän aikaan Foo Fighters aloitti settinsä ja sitä kesti melkein 2,5 tuntia. Lavalla oli välillä Mike Monroe huuliharppuineen ja välillä The Killsin solisti Allison laulamassa Grohlin kanssa syksyllä julkaistavan 9. studioalbumin biisejä. Grohl lisäili paljon maybejä spiikkeihinsä tästä tulossa olevasta albumista, mutta vain pari päivää myöhemmin se jo löytyi Wikipediastakin.

Keikka oli ihan huippu, jos minulta kysytään. Tietenkin, minä nyt lukeudun faneihin muutenkin. Eräs katkera Radiohead-fani kirjoitteli Hesarin Nyt-liitteeseen vuodatuksen siitä, miten Suomeen tulee vain makkaraperuna-rokkia, joihin Foo Fightersinkin luki. Makkaraperunoita ei muuten Hietsussa tietääkseni ollut tarjolla, vaikkakin pyttipannua taisi saada ;)

Toissailtana olin pitkästä aikaa teinieni kanssa leffassa. Käytiin katsomassa Wonder Woman ja vietettiin sitä ennen vähän aikaa siinä ihan kolmisin. Minä tykkäsin elokuvasta kovasti, teinit olivat vähän kriittisempiä. Kliseiset romanssit ja (useimpien) päähenkilöiden selviytyminen sodasta liki naarmuitta sai heiltä sapiskaa. Minä tykkään viihteestä hyväntuulisena ja hyvän olon jättävänä. Teinit kaipaavat realismia.

Minusta tässä omassa elämässä on realismia ihan riittämiin. Ei ollenkaan sillä, etteikö elämä olisi hyvää ja kivaa, ihan juuri nyt ja tässä ja nyt, kuten tosikoisellekin sanoin hänen ilkkuessaan alati kasvavaa ikääni. Kuitenkin, nämä keittiöremonttijutut ja teinien touhut näin äitinäkökulmasta ja whatnot pitävät jalat ihan tiiviisti maassa.

Foo Fighters lopetti keikkansa Mike Monroen kanssa AC/DC-coveriin. Let There Be Rock.

X, Y, Z ja muut sukupolvet

Aamun pohdinta. Milleniaalit, X- ja Y-sukupolvet ja muut kummalliset liukuvat sukupolvimääritelmät. Luin Hesarin pääkirjoitusta, jossa Aino Miikkulainen kirjoittaa:

”Ennen vuosituhannen vaihdetta syntyneet millenniaalit, joihin itsekin kuulun, taistelivat ympäristöarvojen puolesta. Nykynuorille tärkeintä on sukupuolten, etnisten taustojen ja seksuaalisten suuntautumisten tasa-arvo. ENGLANNIKSI tätä sukupolvea Z…” ja heräsin jälleen pohtimaan, että mikä sukupolvi nyt sitten on mikä.

Tiettävästi minä 70-luvun lapsena kuulun nuoriin GenX:.iin. Siskoni puolestaan milleniaaleihin, eli GenY:hyn. Lapseni kai GenZ:aan sitten, vaikka milleniaaleihinkin vielä luetaan varhain tällä vuostuhannella syntyneitä. Heistä ei kuitenkaan vielä yksikään ole työelämässä, vanhimmatkin tämän vuostuhannen lapset kun ovat tänä vuonna 17. Miikkulainen siis venyttää Y:n jonnekin 90-luvulla syntyneisiin.

Välillä mietin, mikä sukupolvet erottaa, sillä liukuviahan ne oikeastaan ovat. Mielenkiintoista matematiikkaa joskus omassakin elämässäni on tullut laskettua havaittuani, että joku kaverini on oikeasti lähempänä äitini ikää kuin minun ja vice versa. Ikä ja syntymävuosi ovat kuitenkin vain lukuja. Ihmiset identifioituvat eri syistä eri ryhmiin.

Toki trendit vellovat ja esim. 80-luvun nuori on ihan muuta kuin 90-luvun nuori. Toisaalta, itse koen itseni 80-luvun nuoreksi, vaikka useimmat ikäiseni kokevat itsensä enempi 90-luvun nuoreksi. Ja niin ees päin.

Kuinka paljon sukupolvien erossa on lopultakaan kyse muusta kuin elämäntilanteen ja iän mukanaan tuoman katsantokannan erosta? Nuoriso on kautta viimeisen vuosisadan joka vuosikymmenellä mullistanut jotain. Vanhemmat sukupolvet ovat aina olleet kauhuissaan. Tämän päivän kauhistelvat vanhemmat sukupolvet olivat mukana rock’n’roll-vallankumouksessa tai vähintäänkin hippiajassa, vaikkeivät itse hippejä olisi olleetkaan.

Maailma on nuorisokulttuurin nousun myötä ollut jatkuvassa myllerryksessä, jokaisen uuden nuorisosukupolven (sic!) ottaessa jonkin uuden vanhan arvon ravisteluun. Sukupolvien välille ei tarvitse syntyä kuilua, jos vanhempikin polvi on valmis uudelleenajattelemaan arvojaan. Kuten vaikkapa tuota pääkirjoituksen seksuaalitasa-arvoa.

Kristinusko on vuosisatojen saatossa luonut läntisen maailman arvopohjan, jota näinä individualismin ja tieteen voittokulun vuosikymmeninä on alettu murtaa ja muovata uusiksi. Hyvä niin! Ennen EI ollut paremmin. Ei, vaikka varmaan tuntui turvallisemmalta nojata johonkin järjestykseen. Maailman jäsentäminen oli helpompaa, kun oli säännöt. On vain miehiä ja naisia ja avioliitto voi olla vain heidän välillään. Piste.

Valtaväestön turvallisuudentunne ei kuitenkaan ole kovin hyvä perustelu yksilöiden alaspainamiselle ja pakottamiselle johonkin, mihin he eivät sovi. Valtaväestö ei menetä mitään – paitsi ehkä sen turvallisuudentunteensa joutuessaan jäsentämään maailmaa uudestaan – jonkun toisen saadessa vapauden olla mitä on ja tulla noteeratuksi sellaisena, tulematta tuomituksi saati poltetuksi noitana roviolla.

Avoin mieli ei katso ikää ja sukupolvea, eikä kenenkään ole pakko jämähtää. Maailma muuttuu ja hyvä niin.